Let me stay longer!

Apua, kaks viikkoa enää ja mun paluumatka Suomeen alkaa. Mihin nää kuukaudet meni?! Jossain vaiheessa oli jo koti-ikävä ja kotiinpaluuta odotti, mutta tällä hetkellä on todella haikea olo. Tiedän, ei sais vielä alkaa surkuttelemaan, mutta surkuttelen silti, sillä voisin jäädä tänne vielä yhdeksi ylimääräiseksi viikoksi. Tai kahdeksi. Tai miksei kokonaiseksi kuukaudeksi 😅 Mutta ehkä mä palaan vielä! Lähdin Norjaan sillä asenteella, että täältä voisi hyvinkin löytyä se tuleva työpaikka, kun opinnot on saatu päätökseen. Ei ehkä Haugesundista, mutta tällä hetkellä oon ihan rakastunut Stavangeriin! Vietin Stavangerissa pari päivää viime viikolla Suomi-ystävän kanssa ja sinne on kyl pakko vielä palata. Upea kaupunki kauniine rakennuksineen ja Preikestolen yhden lautta- ja pienen ajomatkan päässä (kuvia löytyy alhaalta). Sieltä vois löytyä mun tuleva koti sitten opintojen jälkeen. 1,5 vuotta menee varmasti ihan siivillä, kun tähänkin asti opinnot on menny ku lentäen vaan!

Mutta sitten harkkaan. Mun vauvaharkkaa on takana nyt parisen viikkoa ja pakko sanoo, et tää on ihan mun juttu! Voisin helposti kuvitella työskenteleväni keskolassa valmistumisen jälkeen - ei se nyt niin kaukana terveydenhoitajan työstä kuitenkaan oo. Ensimmäiset päivät meni oikeestaan vaan opeteltaessa ”talon tavoille”, mutta tosi pian pääsin jo sekottelemaan lääkkeitä ja kaikki ruuat ja lääkkeet näille pikkusille oon saanu jo laittaa nenämahaletkuun niille ihan itse. Tai oikeestaan ensimmäisen viikon hoidin vaan yhtä pientä vauvaa, sillä mulle suositeltiin, että valitsisin oman potilaan täksi neljän viikon ajaksi, jonka hoitamiseen sitten keskittyisin vaan täysin. Mulle sopi tää oikein hyvin, sillä usko(i)n, että saan enemmän irti harjoittelusta ja opin enemmän, kun mulla on oma potilas, josta huolehdin. (Tätä kirjottaessa mulla oli tosiaan vain se yksi potilas, josta huolehdin, mutta koska tätä postausta kirjoittaessa mulla meni viikko, niin asiat kerkes muuttumaan hieman.. mutta anyway)

Tää pieni potilas syntyi 33-viikkoisena vain 980 grammaisena. Hänet jouduttiin pelastamaan keisarileikkauksella, sillä äidin istukka ei toiminut normaalisti ja tästä syystä poika ei kasvanut kohdussa yhtä nopeasti kuin normaalisti vauvan pitäisi kasvaa. Potilaani on nyt kuitenkin jo ”iso poika” sillä hän on kuukauden vanha ja lähes 2 kg. Silti mun silmiin hän on hyvin pieni ja hentoinen ja tuntuukin, että vauvaa käsitellessä saa olla ihan hirveen varovainen. Jotenkin niin pelottavaakin toisaalta, kun on näin pieni potilas yhtäkkiä! 

Mun ohjaajat on myös tosi mukavia ja molemmat puhuu tosi hyvää englantia, joten niiden kanssa on tosi helppo työskennellä. Koska mulla on oma potilas, jolla on kolme sairaanhoitajaa, niin mulla on sitten myös kolme ohjaajaa. Työvuorot sattui kuitenkin menemään lähes kokonaan vain kahden ohjaajan välille, joten kolmatta ohjaajaa en oo oikeastaan vielä edes tavannut. Tykkään mun ohjaajista siksin, että he molemmat selittävät mulle paljon asioita, esim. miksi vauvoille annetaan kofeiinia jne. Ne ei myöskään pidä mua tyhmänä, vaikka kyselen kokoajan kaikkea, joten sekin edistää mun oppimista, että viitsin kysyä asioita, jotka näille sairaanhoitajille on itsestäänselvyyksiä.

Pääsin heti ensimmäisellä viikolla myös näkemään, kuinka keskoselta otetaan verinäyte päästä ja seuraavalla kerralla sainkin jo kokeilla itse! Voin sanoo et on vaikeampaa miltä näyttää. Nenämahaletkun laitto on kuitenkin paljon helpompaa kuin aikuiselle potilaalle! Ensimmäistä kertaa sen laitto jännitti ihan hulluna, mut nopeasti näitä vauvoja on oppinut käsittelemään ja itseluottamusta omaan toimintaan on saanut kokoajan lisää! Nykyään toimin jo hyvinkin itsenäisesti ja oon saanu tosi paljon kiitosta mun ohjaajilta, kuinka hyvin oon hoitanut hommat. Siitä tulee aina niin hyvälle mielelle!

Osastolla on tällä hetkellä 9 vauvaa (kun aloitin, vauvoja oli vain 3), joten hommaakin on ollut enemmän kuin aloittaessa. Kaks ensimmäistä viikkoa keskityin vaan omaan potilaaseeni, mutta tällä viikolla mun ohjaajat ehdotti, että ottaisin toisenkin potilaan, sillä heidän mielestään olin pärjännyt jo kaksi viikkoa ihan loistavasti ja lisävastuu tekisi mulle hyvää. Tästä innostuneena valitsin toiseksi potilaaksi kaksoispojat, eli huolehdin nyt kolmesta vauvasta, enkä kyllä koe sitä yhtään liian suureksi vastuuksi :) jos mulle olis sanottu ensimmäisenä päivänä, kun aloitin, että oon sitten vastuussa kolmesta potilaasta, niin olisin varmaan panikoinut ja ajatellut, että en selviä. Mutta nyt on ihan eri fiilikset ja oon ihan onnessani, että oon saanu lisää vastuuta ja opin taas lisää, koska näillä kahdella pojalla on taas ihan eri tilanne kuin mun ensimmäisellä potilaalla. Ai että mä rakastan tätä harkkapaikkaa! Ehkä paras palaute mun työstä on tällä hetkellä ollut se kun toinen mun ohjaajista kysyi multa, että tulisinko heille töihin kun valmistun :’) se sai kyllä liikuttumaan. 

Näiden kahden viikon aikana oon oppinut todella paljon! Mun ohjaajat luottaa muhun myös täysin, joten saan tehdä kaiken itsenäisesti. Itsenäisenä toimiminen on niin mahtavaa! Ja tietenkin oon aina varmistanut heillä, että oon sekoittanut lääkkeet oikein ja että oon ottanut oikeat määrät kutakin lääkettä jne. Ensin olin tosi varovainen ja varmistelin kokoajan, että tein asiat oikein. Nenämahaletkusta maidon aspiroiminenkin hirvitti! Nyt kahden viikon jälkeen oon kuitenkin huomannut, että oon saanut tosi paljon itseluottamusta lisää ja tiedän tasan tarkkaan mitä oon tekemässä, eikä aspiroiminenkaan enää jännitä 😄 Tää 4 viikkoa on kuitenkin aivan liian lyhyt aika ja oliskin ollu niin paljon siistimpää, jos olisin pystynyt tekemään 6 viikon lastenhoitotyön harjoittelun ja vaan 4 viikkoa Udlandissa. Vaikka Udland oli mahtava paikka, niin ei se vedä vertoja kyllä keskolalle millään, haha. Ja koska päivät vähenee muutenkin, oon yrittänyt tehdä mahdollisimman paljon asioita myös vapaa-ajalla. Ehkä kaikista hauskin tapahtuma hetkeen on ollut se, kun lähdettiin lauantaina bileisiin, valvottiin koko yö ja aamuyöstä päätettiin lähteä ajamaan pilvettömälle alueelle, että päästäis ihastelemaan auringonnousua. Ajeltiin 5 tuntia ympäri Norjaa mitä kauneimmissa maisemissa ja välillä pysähdyttiin haukkaamaan aamupalaa vuorten ja järven ympäröimässä laaksossa. Nää muistot tulee niin kruunaamaan tän vuoden. Kokemus, jota en unohda koskaan. Onko täältä pakko lähteä?